Pysähdyimme kouluprojektimme tiimoilta elämän suurien kysymyksien äärelle ja pohdimme: milloin ihminen on valmis, ja onko toisaalta edes pakko olla? Hukkuuko oma äänemme median tulvaan, ja pyrimmekö elämään jonkun toisen unelmaa? Meillä on aina tarve suorittaa ja olla menossa kohti päämäärää, mutta minne olemme oikeastaan matkalla ja ennen kaikkea: miksi?
Pohdintoja: miksi emme ole koskaan valmiita?
Joskus tuntuu että ihmisen on pakko olla mahdollisimman tehokas ollakseen arvokas osa tätä suorittamisen yhteiskuntaa. Meidät leimataan helposti laiskoiksi tai aikaansaamattomiksi, jos emme tee tarpeeksi – kalenterin on oltava jatkuvasti täynnä ja vapaa-aikakin pitää suunnitella tehokkaasti.
Olemme oman elämämme suurimpia kriitikkoja, mutta mistä motivaatiomme oikeasti kumpuaa: omista toiveistamme vai ulkoisista odotuksista?
Ne häviävän pienet pysähtymisen hetket jotka itsellemme suomme, täytämme sosiaalisen median selaamiseen, missä katselemme jonkun toisen haaveita ja unelmia. Alamme luomaan itsellemme tarvetta saavuttaa samoja asioita, rakentaa samoja unelmia. Kiillotamme omaa brändiämme, ja pyrimme tekemään itsestämme tärkeitä nostamalla oman elämämme High light – hetkiä kaiken kansan nähtäville.
Turhaudumme jos julkaisumme eivät saavuta suurta yleisöä, ja koemme, ettemme ole riittävän kiinnostavia. Katsomme usein elämää vain linssin läpi, pohtien miten jokaisen pienenkin yksityiskohdan saisi näyttämään mahdollisimman mielenkiintoiselta.
Joka uusi vuosi keksimme taas tavoitteita seuraavalle vuodelle. Joka sunnuntai mietimme, että maanantaina aloitamme taas jälleen kerran sen elämäntaparemontin. Sitten kun epäonnistumme, petymme itseemme ja pohdimme: miksi olemme niin heikkoja?
Unohdamme vertailun keskellä jotain erittäin tärkeää: me kaikki elämme erilaista elämää. Olemme uniikkeja yksilöitä, emmekä samasta muotista veistettyjä kopioita toisistamme.
Kysyin itseltäni; mistä omat tarpeeni kumpuavat?
Huomasin jossain vaiheessa somea selaillessani, että aloin haaveilla Vanlife -elämästä. En oikeasti ole koskaan viihtynyt pitkiä aikoja ahtaissa tiloissa, ja rakastan rutiineja sekä toimivan arjen tuomaa turvallisuuden tunnetta. Tykkään kyllä reissaamisesta, mutta jossain vaiheessa kaipaan aina kotiin. Mietin, että ovatko nämä oikeasti omia unelmiani, vai syntyykö tarve puhtaasti sosiaalisesta mediasta ja ystäväpiiristäni?
Tiedän syöväni terveellisesti ja hyvin. Silti luen jatkuvasti mediasta uusista, toinen toistaan terveellisemmistä ruokavalioista, ja lähden taas kyseenalaistamaan kaiken. Miksi en vain luota omaan kokemukseeni ja ennen kaikkea tunteeseen kehossani?
Olen aina ollut suorittaja. Uskottelin itselleni, että nautin siitä tunteesta kun kalenterini oli jatkuvasti täynnä, ja jokainen päivä oli uusi ja jännittävä.
Opettelin koko ajan uusia taitoja, koska oli tärkeää kehittää itseään aina vaan paremmaksi versioksi. Peilikuva ei kuitenkaan ikinä tyydyttänyt, enkä osannut iloita pienestä kehityksestä vaan tavoittelin aina suuria tuloksia. Jokaisella treenikerralla olisi pitänyt vetää vielä vähän kovempaa.
Tärkeintä ei ollut se matka, vaan päämäärä. Mutta milloin se päämäärä on saavutettu? Mikä se edes oli? En tänä päivänään tiedä, koska trendien mukaan tekemisen piti nousta aina uudelle tasolle. Saavutin ainoastaan epäterveen tavan suhtautua itseeni – ja ennen kaikkea kehooni.
Paloin loppuun omien tavoitteideni takia, ja jouduin tarkastelemaan tarpeitani suurennuslasin alla. Huomasin, että annan ulkoisten tekijöiden vaikuttaa suoraan tavoitteisiini – vertailen itseäni muihin, ja jossain vaiheessa kadotin oman ääneni. En enää tiennyt mitä oikeasti haluan.
Vanhemmuuden myötä syntyi myös uusia odotuksia ja paineita
En koskaan haaveillut ainakaan tietoisesti vanhemmuudesta tai ydinperheestä. Olin villi ja vapaa seikkailijasielu, maailman kolkkien tutkija ja elämäntapakiipeilijä. Kukapa olisi uskonut, että nykyään rakastan tylsiä arkisia rutiineja, villasukkien neulomista ja palapelien kokoamista.
Lapseni syntymä on ollut elämäni merkittävin käännekohta, ja unelma mistä en koskaan tiennyt haaveilevani. Olen oppinut iloitsemaan taas elämän pienistä yksityiskohdista: syksyn värikkäistä lehdistä kostealla maalla, ja siitä kun talven ensimmäiset lumihiutaleet koskettavat nenänpäätä.
Suurinta onnea kuitenkin tuottaa se riemu, mikä kaksivuotiaan kasvoilla näkyy kun hän saa osallistua arkisiin hetkiin kanssamme. Olla lähellä, siinä hetkessä.
Vanhemmuuden myötä huomasin kuitenkin myös sortuvani taas vertailuun. Tajusin hyvin pian, millaisia paineita ja hiljaisia odotuksia vanhemmuuden ympärille kasautuu – etenkin äiteihin. Ennen synnytystä en haaveillut luomusynnytyksestä tai imettämisestä. Olin aina pelännyt synnytystä ja toivoin salaa sektiota.
Mitä lähemmäs synnytys kuitenkin tuli, sitä vähemmän pelkäsin sitä. Koin olevani valmis synnyttämään, mutta asiat kuitenkin menivät omaa rataansa, ja synnytys päätyi sektioon. Imetyskään ei lähtenyt sujumaan, ja reilu kuukauden taistelun jälkeen luovutin.
Hyväksyin kuitenkin tilanteen, enkä miettinyt sitä sen enempää. Vauva nukkui hyvin, kasvoi yläkäyrällä, oli erittäin tyytyväinen ja terve kuin pukki. Isä osallistui syöttöihin ja me vanhemmatkin voimme hyvin. Vauvakuplamme oli täynnä odotusta ja iloa.
Yhtäkkiä paineet vyöryivät hyökyaaltona päälleni sosiaalisen median kautta
Huomasin kyseenalaistavani: olenko minä nyt hyvä äiti ollenkaan, kun en synnyttänyt luomusti ja varsinkaan imettänyt? Epäonnistuinko täysin? Onko lapseni nyt pilalla?
Makasin viikkoja sohvalla suloisesti unissaan tuhiseva tytär sylissäni, ja mietin eikö suhteemme ole yhtä syvä ja aito kun en imetä? Vaikka pitelen häntä tismalleen samassa asennossa, ja katselemme toisiamme syvälle silmiin. Nukuimme päivästä toiseen kiinni toisissamme. Silittelin, lauloin ja luin tarinoita, kerroin miten paljon rakastan.
Nyt jälkikäteen mietin, miten saatoinkaan antaa noiden ulkoisten paineiden vaikuttaa kokemukseeni äitinä.
Onneksi ympärilläni oli lämmin ja rakastava verkosto, eikä kukaan lähipiiristäni koskaan painostanut tai puhunut syyttävästi – ainoa, joka heilutteli syyttävää sormea, olin minä.
Hiljalleen aloin jopa vältellä kohtaamisia muiden äitien kanssa. En lukenut mammapalstoja, osallistunut leikkipiireihin tai pyrkinyt verkostoitumaan. Luin millaisia trendejä vanhempien piireissä vallitsee: vauvoja kiiruhdettiin imetysongelmien takia kielijänneleikkauksiin ja osteopaateille kyseenalaisiin hoitoihin.
Ja tässä olin minä: äiti, joka ei taistellu viimeiseen asti. Vai taistelinko?
Muistutuksena itselleni, me emme ole koskaan valmiita vanhempina ja vaikeudet kuuluvat kasvutarinaamme. Se mitä voimme tehdä, on olla läsnä.
Kehosta on tullut ikuinen projekti, joka ei ole koskaan valmis
Jo nuorena tyttönä selailimme nuortenlehtiä, joiden kansikuvissa esiintyivät aikamme popstarat ja supermallit – ja halusimme näyttää samalta. Varastimme äitiemme meikkejä ja piirsimme kerhohuoneella salaa kajaalilla tuhruisia rajoja silmiemme ympärille. Maalasimme huulemme räikyvän pinkillä huulipunalla, ja pukeuduimme minihameisiin ja napapaitoihin.
Kauneusihanteissa korostui erityisesti hoikka keho: osa meistä halusi näyttää Victoria Beckhamilta tiukassa nahkamekossaan, osa taas halusi Mel B:n rautaiset vatsalihakset.
Vaikka miten nykyään korostetaan kehonrauhaa, puhutaan painonpudotuksesta elämäntapana
Media on jatkuvasti täynnä uutisia ja julkaisuja, joissa mainostetaan dieettejä ja laihdutusmetodeja. Instagramissa vilisee videoita, joissa jo valmiiksi todella hoikat naiset nipistelevät olemattomia jenkkakahvojaan. Myydään ajatusta, että jokaisella pitäisi olla oma personal trainer ja ravintosuunnitelma.
Joka puolella tuntuu toistuvan sama viesti: kehosi ei ole koskaan valmis.
Äitiyden myötä myös kehoni muuttui valtavasti, mihin olin ennakkoon jo varautunut. Sitä en tiennyt, miten vaikeaa vanhaa kehoa onkaan saada takaisin. Pyrin raskausaikana olemaan armollinen kehoani kohtaa – sillä oli nyt omia tarpeitani suurempi tarkoitus. Hyväksyin, että tästä tulee pitkä ja kivinen tie, enkä vieläkään tiedä minne se vie.
Olen kuitenkin päättänyt etten anna enää ulkoisten paineiden vaikuttaa, vaan kuljen omaa polkuani ja kuuntelen kehoani. Tällä hetkellä tärkeintä on löytää arjen balanssi, nauttia liikunnasta ilman painetta tallentaa suorituksiani sovelluksiin tai jakaa niitä sosiaaliseen mediaan. Keskittyä läheisiini ja niihin aitoihin ihmissuhteisiin.
P.S Annetaan kehonrauha myös itsellemme, ja muistetaan iloita niistä omista ihanista, uniikeista piirteistämme. Kuunnellaamme kehoamme ja omia tarpeitamme – ilman ulkoisten tekijöiden tuomia paineita. Ollaan armollisia itseämme kohtaan, eikä luoda liian kovia tavoitteita. Ehkä se on avain onneen, tai ainakin askel oikeaan suuntaan – meidän jokaisen yksilöllisellä, elämänmittaisella polulla.
Mamma trikoissa 
Jätä kommentti